samalla huilua soittivat
olennot transsiin vaipuivat
kaikilla oli mukavaa,
ilman yhtäkään riitaa
tähtipöly niiden hiuksissa kiilteli
pieniä tähtiä metsään sateli
tätä kaikkea katseli hän murheissaan
tunsi pienen piston rinnassaan
alkoi kurjuuttansa oivaltamaan
onko tämä kaikki sittenkään niin kamalaa?
olla nyt aina niin suruissaan
kun voisi hymyillä ja olla innoissaan
metsän keijuineen hän taakseen jätti
murheet metsään haudata päätti
kyyneleet kastehelmiksi muutti
keijuja vielä tovin katseli
ja ensimmäisen kerran sitten lapsuuden hymyili
askelkin siinä sivussa keveni
keijut vielä hänelle silmää iski
he tiesivät, hänen rintaa pisti
siksi hänelle näyttäytyivät
ilman taikaa iloa lääkkeenä käyttivät
ei enää tarvitse kulkea sisällä mustaa
kun voikin valoa ympärille loistaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti